8kk sitten ainut toive oli saada nukkua..

Vihdoin sain julkaistua tekstini. Jotenkin sitä on sulatellut asioita ja elänyt niin kiireistä aikaa. Viikot kuluvat, kuukaudet vierivät liian nopeasti. Viime marraskuussa matkattiin lapseni kanssa Kiinaan mieheni luokse, jossa vietimme 2 kuukautta. Ennen matkaa olin haaveillut saavani kerran edes kääntää aamulla kylkeä ja jatkaa unia, kun kerran mies olisi lapsen kanssa. Se toive ei toteutunut. Yhden pitkän suihkun sain rauhassa ottaa jouluna.  Olemme lapseni kanssa hyvin tiivis paketti, olemme aina yhdessä. Toiset valittavat oman ajan puutteesta. Minä sain viime kesäkuussa 2017 2h omaa aikaa kun kävin kampaajalla. Pari viikkoa sitten 3h työjuttuihin. Sen enempää en ole ollut erossa lapsestani. Tänään oikein tajusin sen, että 8 kuukautta sitten toiveeni oli saada kääntää kylkeä ja vieläkään se toive ei ole toteutunut. Elokuussa tulee täyteen 2 vuotta, etten ole nukkunut 3h pitempään yhtäjaksoisesti. Loppuraskaudessa alkoi vessassa ravaaminen ja sen jälkeen imetys on jatkunut tähän päivään asti. Minun selviytymis strategia on ollut pitää itsensä kiireisenä ettei muista tätä elämän ankeutta ja sen tuomaa väsymystä.

Minun perheeni ei ole osallistunut lapseni hoitoon, onko suurin syy, etten ole osannut pyytää apua. Minulle avun pyytäminen on todella vaikeaa, kun  perus suomalaiseen tapaan on selviydyttävä itse kaikesta. Lapseni on 1vuoden ja 7 kuukautta, nyt alkaa uhma olemaan aika vahva. Olen huomannut itseni tosi väsyneeksi viime aikoina. Havahduin juuri siihen, kun makasin keittiön lattialla itkien väsymystäni kunhan sain lapsen nukkumaan. Hetken puhdistettuani kyynelkanavia täytyi taas ryhdistäytyä ja alettava tiskaamaan. Elämä ei ole helppoa yksin lapsen kanssa. On väärin arvostella ketään vanhempia, koska kukaan ei tiedä mitä elämä oikeasti on. Mieheni, lapsen isä on paljon ulkomailla, viimeksi tavattiin maailmalla 4 kuukautta sitten. Huhtikuusta olemme odottaneet koska hän kerkeää tänne Suomeen. Olen käytännössä yksinhuoltaja, ainut ero, että sääntöjä ja määräyksiä tulee kaksin verroin isän suunnalta miten lasta kasvatetaan.

Aina arvostellaan miten kotiäidit pukeutuu ja alkavat käyttää lökäpöksyjä ja huppareita tai muita kotivaatteita ulkona. Olen itsekin aikoinani arvostellut ihmisiä. Nyt kuitenkin olen havahtunut miten yleistä se on myös omalla kohdalla. Joskus olen niin väsynyt, että täytyy tarkistaa autossa, että muistinhan vaihtaa housut päällihousuiksi(tämä siis välihousujen kulta-aikana). Sitä kun ei tahdo riittää aikaa edes suihkussa hiuksiin jätettävän tehohoidon vaikutusuaijan odottamiseen niin miten sitä riittäisi itsestään huolta pitämiseen. Ymmärrän teitä kaikkia äitejä jotka koette samaa. Hatun nosto kaikille yksinhuoltajille ja myös teille, jotka elätte parisuhteessa. Ikinä ei puhuta asiasta, mutta jos äiti ei jaksa pitää huolta itsestään, niin onko se muka äidin vika, Mielestäni tässä täytyy katse kohdistaa perheen mieheen, että osallistuuko hän mitenkään tähän kodin pyörittämiseen. Hyvin voivan äidin takana on hyvä mies, joka ymmärtää pitää huolta myös äidistä. Minä hoidan lapsen yksin, kodin, bisneksen. Meillä on vanha rintamamiestalo ja pelkästään puiden kanto oli haastavaa talvella, kun täytyi tehdä lapsen nukuttua päivällä tai sitten yöllä pimeässä. Elämä ei aina anna helpoimpia kortteja mutta näillä mennään mitä on saatu. Äitiys on kuitenkin maailman ihanin asia!

This is my life

Olen jo pitkään ajatellut kirjoittavani ajatukset sanoiksi. Nyt sen vihdoin tein. Olen 30-vuotias maatalontyttö, joka on löytänyt itsensä jos jonkilaisista seikkailuista. Nyt kuitenkin elämä on tasoittunut ja vierelläni on ihana pieni tytär ja mieskin huitelee maailmalla. Toivon, että tämä blogi antaa joillekin teille vinkkejä, hauskuutta, tai edes miten selviytyä paremmin elämän tyrkyistä, ilman jokaiseen kiveen törmäämistä. Elämä ei ole aina helppoa, ja toisaalta,tarvitseeko sen olla. Jos kaikki menisi tasaisen tappavasti, se tarkoittaisi, että elämästä puuttuisi kaikki uusi ja jännä. Toisaalta keski-iän kynnyksellä myös se tasainen tahti on välillä enemmän kuin suotavaa.

Olen matkustellut paljon, saanut mennä minne nenä näyttää ja kokea erilaisia asioita. Olen matkannut tomaattirekalla Saksasta Itävaltaa. Tullut ryöstetyksi Italian yöjunassa. Puolen vuoden ripuli iski Intiassa, ollut valtiolla töissä maailmalla, kiivennyt keltaiselle vuorelle Kiinassa, käynyt Pakistanin ja Afganistanin rajan tuntumassa.

Nyt kuitenkin tuntuu, että elämä on kohdallaan, tai onko se? Miksi minusta sitten tuntuu tosi kurjalta. Mieheni on Pakistanilainen ja meillä on maailman suloisin tytär. Mieheni kitkutteli 7kk Suomessa, jonka jälkeen lähti tienaamaan maailmalle, koska hän ei viihdy Suomessa. Nuorempana haaveilin elämästä, jossa ei tarvitse jumittua paikoilleen, nyt kuitenkin haaveilen, josko olisi se oma paikka jossa vain voisi olla ja nauttia.

Olen vähään tyytyväinen, mutta helposti innostuva uusista asioista. Tämä blogi tulee kertomaan meidän normaalista elämästä monikulttuurisessa perheessä, matkustamisesta lapsen kanssa ympäri maailmaa ja ihanista uusista tuotekokeiluista mistä milloinkin satun innostumaan.